Toni Ruuska ja Pasi Heikkurinen
Elonkehän kriisit, kuten ilmastonmuutos ja kuudes massasukupuuttoaalto sekä aseelliset konfliktit, köyhyys ja infektiotaudit, olivat keskuudessamme jo ennen koronavirusta. Ympäristöllisten ja humanitaaristen kriisien lisäksi uutta globaalia talouskriisiä povattiin alkavaksi jo parin vuoden ajan [1].
Covid-19 tuotti kuitenkin uudenlaisen kriisin. Se romahdutti maailmantalouden ja loi pohjan mahdollisesti pahimmalle toimeentulokriisille sitten maailmansotien. Se on ajanut erityisesti suurten kaupunkien ihmiset koteihinsa arestiin ja sairastuttanut lukemattomat määrät ympäri maailmaa. Tulevien kuukausien näkymät ovatkin vielä hyvin epävarmoja – kukaan ei oikein osaa kertoa mitä on tulossa.
Korona on kuitenkin ensisijaisti taloudellis-humanitaarinen kriisi. Viruksen ympäristövaikutukset ovat sen sijaan olleet poikkeuksetta toivottavia. Ihmiset liikkuvat ja kuluttava luonnonresursseja nyt vähemmän, mikä näkyy myös tuotannon supistumisena. Tämän seurauksena ilman- ja vedenlaatu on jo parantunut useissa kaupungeissa [2].
Pandemian ei-toivotut vaikutukset ovat siis lähes yksinomaan taloudellisia ja sosiaalisia. Tällä hetkellä näyttää siltä, että suuren osan kaupungeissa ja toimistoissa töitään tekevien ihmisten toimeentulo on vaarassa: velkaantuminen, konkurssit, häädöt ja maksuhäiriöt tulevat näillä näkymin lisääntymään, millä voi olla odottamattomia seuraamuksia myös yhteiskuntien ja poliittisten järjestelmien vakaudelle. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että kun talouskasvu lakkaa tai kasvunäkymät vaarantuvat globaalissa talousjärjestelmässä, seuraa siitä luonnollisesti inhimillisiä ongelmia taloudelliseen kasvuun perustuvissa yhteiskunnissa ja erityisesti kasvuun sidotun toimeentulon hankinnassa. Eläkkeet, asuntolainan lyhennykset, vuokrat ja toimeentulotuet ovat kaikki osa samaa ongelmavyyhtiä.
”Korona-pandemia on paljastanut ennen kaikkea sen, kuinka pieni osa ihmisistä enää työskentelee perustarpeiden tyydytykseen liittyvien asioiden parissa.”
Erikoisen tilanteesta tekee se, että modernin yhteiskunnan perusinfrastruktuuri toimii edelleen hyvin, mutta silti valtaosan toimeentulo on uhattuna. Terveydenhuoltojärjestelmän toiminnan lisäksi ruokaa saa siis vielä kaupasta, energiaa pistorasiasta, vettä hanasta ja viihdettä netistä. Korona-pandemia on paljastanut globaalin, kasvuun ja tulevaisuuden investointeihin perustuvan talous- ja toimeentulojärjestelmän ongelmat, mutta ennen kaikkea sen kuinka pieni osa ihmisistä enää työskentelee perustarpeiden tyydytykseen liittyvien asioiden parissa. Suurkaupungeissa tämä irtautuminen on tietenkin vielä selvempää.
Modernissa yhteiskunnassa työnjako on hyvin eriytynyttä, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että yhteiskuntamme on yhä monimutkaisempi ja keskinäisriippuvaisempi kuin koskaan aikaisemmin. Samalla se on merkittävästi haavoittavaisempi [3], esimerkiksi koronan kaltaisille tapahtumille. Globaali kasvutalous on rakennettu eriytymiselle ja erikoistumiselle: yritykset toimivat tietyllä toimialalla, tuottavat pääsääntöisesti yhtä hyödykettä tai palvelua, teollisen maanviljelyn puitteissa viljellään pellolla yhtä kasvia, ihmiset kouluttautuvat tietylle alalle ja tulevat jonkin yhden asian asiantuntijaksi, ja samalla ihmiset pakkautuvat asumaan kaupunkeihin, joissa sosiaaliset suhteet ja toimeentulotavat pirstaloituvat entisestään.
Raha (ja erityisesti velka) sitoo modernissa maailmassa eri asiat yhteen, ja mukamas yhteismitallistaa ne, mikä siis myös mahdollistaa yhteiskunnalliset erikoistumisen ja pirstaloitumisen. Globalisoitunut maailma on kaikkialle verkottunut asioiden, tavaroiden ja ihmisten liikuttelujärjestelmä, yksi suuri kaupunkien välinen systeemi, mikä on luonut oivallisen kasvualustan uusille viruksille. Korona onkin näin paljastanut väestönkasvuun ja urbanisaatioon liittyviä ongelmia tavalla, joita ei ole kohdattu modernin lääketieteen aikakaudella. Virus leviää nopeasti juuri siellä missä ihmisiä on paljon eli toisin sanoen kaupungeissa. Pandemiat ovat nimenomaan kaupungistumisen ja ihmisasutuksen maailmanlaajuisen leviämisen seuraamuksia .
Minkälaisia johtopäätöksiä näistä huomioista voitaisiin sitten tehdä ympäristöliikkeen näkökulmasta? Syvävihreästä nälökulmasta käsin, korona tuo tullessaan vain vähän uutta. Syvävihreän ympäristöliikkeen tavoitteena on edelleen ensisijaisesti ekologinen kestävyys ja resilienssi. Keskeisenä keinona tämän tavoitteen toteutumiselle nähdään kestämättömälle globaalille kasvutaloudelle rinnakkaisen ”järjestelmän” luominen, jotta siirtymä kestäviin elämäntapoihin on aidosti mahdollinen [4].
”Uusmaalaistuminen lisää muun muassa yhteiskunnallista huoltovarmuutta ja resilienssiä.”
Tätä siirtymää tukeviin aloitteisiin kuuluu niin kutsuttu uusmaalaistuminen, jossa yksilöt ja perheet muodostavat uusia yhteisöllisen olemisen muotoja kaupunkien ulkopuolelle ja niiden laitamille tarkoituksenaan lisätä ruoka- ja energiaomavaraisuusastetta (toivottavasti solidaarisessa hengessä) [5]. Tämä liikehdintä elvyttää ja vahvistaa paikallistalouksia ja näiden aloitteiden verkostoituessa lisää myös yhteiskunnallista huoltovarmuutta ja resilienssiä laajemmassa mittakaavassa.
Äkillisesti kriisiytyvä kasvutalous on osoittanut sen, että yksisuuntaiselle globalisaatiokehitykselle on tarjottava vaihtoehto. Monet yksilöt ja yhteisöt ovat koronan myötä varmasti huomanneet ensinnäkin kuinka haavoittuvainen kasvutalouteen perustuva järjestelmä on ja toiseksi, kuinka riippuvaisia he itse ovat tästä haavoittuvaisesta järjestelmästä. Horjuva kasvutalous tarkoittaa monelle yksinkertaisesti ja koronasta huolimatta epävarmaa toimeentuloa ja tulevaisuutta.
Uusmaalaistumisen myötä ihmisillä olisi taas mahdollisuus ottaa vastuu omasta elämästään, läheisistään ja ympäristöstä. Perustarpeiden äärellä hääräävä arki maalla ei ole samalla tavalla häiriintynyt koronaviruksen vuoksi. Puita kaadetaan ja pilkotaan normaalisti ja ruokaa syödään maakellarista tai pakkasesta entiseen tapaan.
”Pandemia on avannut mahdollisuuden laajalle yhteiskunnalliselle murrokselle. Muutos ei kuitenkaan tule tapahtumaan vanhoilla keinoilla tai ilman muutoksen tekijöitä.”
Optimisesti voidaan ajatella, että korona-pandemia on avannut mahdollisuuden laajalle yhteiskunnalliselle murrokselle. Muutos ei kuitenkaan tule tapahtumaan vanhoilla keinoilla tai ilman muutoksen tekijöitä. Olisikin toivottavaa, että sen sijaan, että ihmiset odottelisivat kotonaan toimistoihin ja kapakoihin palaamista – toisin sanoen asioiden paluutta kestämättömään ”normaaliin” – yhä useamman katse suuntautuisi kaupunkien rajojen ulkopuolelle. Siellä pitkään laiminlyöty maaseutu ja maaperä sekä alueen ihmiset odottavat maallepalaajia luokseen.
Toni Ruuska ja Pasi Heikkurinen opettavat ja tutkivat vaihtoehtoisia ruoantuotanto- ja organisoitumistapoja Helsingin yliopiston Maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa. He toimivat myös kansallisessa ja kansainvälisessä Kohtuusliikkeessä uusmaalaistumista edistäen.
Osallistu keskusteluun ja tule mukaan toimintaan SKEY:n Slackissa: Pyydä kutsu sinne osoitteesta skey.pj@gmail.com, ja kirjoita viestiin että sinua kiinnostaa Maaseutuasumisen edistäminen!
Viitteet:
[1] https://patomaki.fi/2020/03/maailmantalouden-kaikkien-kriisien-aiti-kohti-uusliberalistisen-aikakauden-loppua-osa-1/; https://patomaki.fi/2020/03/maailmantalouden-kaikkien-kriisien-aiti-kohti-uusliberalistisen-aikakauden-loppua-osa-2/
[3] David Jonstad, Sivilisaation loppu (2016, Into).
[4] Ruuska, T., Wilén, K. ja Heikkurinen, P. Ihminen osana luontoa: ekologinen realismi ja kestävä taloudellinen organisoituminen. Tiede & edistys, 44(2), 135-149. Artikkeli on luettavissa: https://kestavaelama.wordpress.com/2019/09/27/ihminen-osana-luontoa-ekologinen-realismi-ja-kestava-taloudellinen-organisoituminen/
[5] Ruuska, T. ja Heikkurinen P. Kohti syvävihreää ilmastoagendaa. Elonkehä, 2/2019, s. 57-65. Kirjoitus on luettavissa: https://kestavaelama.wordpress.com/2019/08/06/kohti-syvavihreaa-ilmastoagendaa/
Kuvat:
Pixabay, Chris Gerber, Jared Murray ja Alexei Scutari